Kynäilyä
29.8.2026
Katja Vihmakoski
Runoja päättäjäisiin
Joku tämän teki
lämmitti saunan
keitti kahvin
leipoi piirakan
Joku tämän teki
ympärilläni hyrisevän hyvän olon
itsessäni liikahtelevan lämmön
Täällä on kesän koti
emännissä kodin henki
***
Puusauna, pulahdus järveen
luksus, johon meillä on oltava varaa
kaikille tai ei kenellekään
***
Sata kertaa
pestyjä kahvikuppeja
kannettuja klapeja
pestyjä vessoja
kasteltuja kukkia
mutta aherrustakin enemmän emännyys on
avattu sydän
***
Hei hei hauki ja kaikki muutkin kalat
pieni vinkki: jos näette talvella edessänne jotain kiiltävää, uikaa ohi
Hei hei linnut, kaikki kauniisti laulavat, liian aikaisin, liian kovaa ja liian pitkään laulavat linnut
älkää eksykö, älkää väsykö matkallanne lämpimään (meille ihmisille käy hyvin usein niin)
Hei hei sammakot, saku morsiamineen ja lukuisa nimetön nuijapäiden joukko
anteeksi että pidin teitä inhottavina, potkin vettä ja pelottelin pois
ei minulla ole oikeutta
pyydän silti: voisitteko kutea ensi kesänä kauemmas laiturista?
Hei hei rantakäärmeet, koko kiemurteleva vyyhti
kiitos että olitte mökkiläisen uimavahteina
mutta suurimman osan ajasta poissa näkösältä
Hei hei metsä, hiiret, keijut ja muurahaiset, peikot ja pöllönpoikaset
kiitos, kun saimme tulla reviirillenne - toivottavasti meistä ei ollut liikaa häiriötä!
Kuten tiedätte…
heti, kun aurinko alkaa venytellä säteitään pidemmiksi
me alamme odottaa paluuta
Joku tämän teki
lämmitti saunan
keitti kahvin
leipoi piirakan
Joku tämän teki
ympärilläni hyrisevän hyvän olon
itsessäni liikahtelevan lämmön
Täällä on kesän koti
emännissä kodin henki
***
Puusauna, pulahdus järveen
luksus, johon meillä on oltava varaa
kaikille tai ei kenellekään
***
Sata kertaa
pestyjä kahvikuppeja
kannettuja klapeja
pestyjä vessoja
kasteltuja kukkia
mutta aherrustakin enemmän emännyys on
avattu sydän
***
Hei hei hauki ja kaikki muutkin kalat
pieni vinkki: jos näette talvella edessänne jotain kiiltävää, uikaa ohi
Hei hei linnut, kaikki kauniisti laulavat, liian aikaisin, liian kovaa ja liian pitkään laulavat linnut
älkää eksykö, älkää väsykö matkallanne lämpimään (meille ihmisille käy hyvin usein niin)
Hei hei sammakot, saku morsiamineen ja lukuisa nimetön nuijapäiden joukko
anteeksi että pidin teitä inhottavina, potkin vettä ja pelottelin pois
ei minulla ole oikeutta
pyydän silti: voisitteko kutea ensi kesänä kauemmas laiturista?
Hei hei rantakäärmeet, koko kiemurteleva vyyhti
kiitos että olitte mökkiläisen uimavahteina
mutta suurimman osan ajasta poissa näkösältä
Hei hei metsä, hiiret, keijut ja muurahaiset, peikot ja pöllönpoikaset
kiitos, kun saimme tulla reviirillenne - toivottavasti meistä ei ollut liikaa häiriötä!
Kuten tiedätte…
heti, kun aurinko alkaa venytellä säteitään pidemmiksi
me alamme odottaa paluuta
22.2.2026
Teksti Katja Vihmakoski
Tällaistenkin maailma
Nuoren miehen edessä olivat maailma ja mahdollisuudet auki. Hänellä oli älliä, intoa ja vahva oikeudenmukaisuuden taju.
Nyt maailma on pikkuhiljaa loittoneva maisema ikkunan takana. Mieskin on muuttunut nuoresta vanhukseksi. Hän on minun isäni. Valtavan viisas mies. "Kiinnostiko sinua ikinä politiikkaan osallistuminen?" kysyin häneltä.
"Voi, olisihan se kovastikin kiinnostanut, mutta eihän sinne tällaista olisi äänestetty."
Suru ja suutahdus läikähtävät lävitseni.
"Tällaisella" isäni tarkoittaa liikuntavammaista. Sellainen olen itsekin.
En tiedä, onko hän oikeassa. Yleensä hän on.
Maailma on muuttunut, ja moni asia on paremmin kuin ennen. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo tunnustetaan yhteiskuntamme arvoiksi, eikä erilaisuutta pelätä ja piiloteta kuten aiempina vuosikymmeninä.
Mutta silti paljon on samaa kuin isäni ollessa nuorukainen. Ennakkoluulot elävät ja voivat hyvin. Rasismille raivataan tilaa maailman mahtimiestenkin johdolla. Millainen maailma on meille tällaisille tänään? Olisiko se valmis vammaiseen vaikuttajaan? Pyörätuolia käyttävään päättäjään? Ontuvaan osallistujaan, avustettavaan aktiiviin? Validiin invalidiin!
Onneksi isäni taitaa kerrankin olla väärässä, ja tällaisetkin otetaan mukaan. Ja yhdessä tätä maailmaa muutetaan meille kaikille paremmaksi.
1.12.2025
Teksti Katja Vihmakoski
Vammainen joka päivä
En koskaan elämäni aikana tule heräämään niin, etten olisi vammainen.
Ajatus iski minuun kuin asteroidi. Olin noin kymmenvuotias, kun minulle alkoi hahmottua, mitä se tarkoittaa, että minulla on perinnöllinen sairaus, joka aiheuttaa alaraajojen heikkenemistä. Saan vieläkin kiinni oivallukseni liepeistä; olin kuin olisin katsonut pohjattomaan kaivoon tai äärettömään avaruuteen. Vammainen. Aina. Ihan joka päivä.
Tunsin suurta surua, ja tunnen sitä tänäänkin, vaikka se onkin muuttanut muotoaan. Edessä oleva aikakaan ei tunnu enää mittaamattoman pitkältä, vaan lähinnä pienenevältä polulta. Etenevä sairaus ei ole parasta mahdollista matkaseuraa ikääntymisen tiellä. Pysynkö edes tiellä? Entä jos kaatua kupsahdan? Ojentaako yhteiskunta enää auttavaa kättään? Kasvaako hoitopolku umpeen?
En halua olla taakka. En ystäville enkä yhteiskunnalle. En edes itselleni! Minä haluan olla tyytyväinen itseeni, vammasta huolimatta ja juuri siksi. Se vaatii itsensä hyväksymistä juuri tällaisena. Korulauseet kehuvat kaikkien kelpaavan ja riittävän, mutta vammaisen identiteetin omaksuminen on kovaa työtä. Toisella on siihen enemmän voimia, toinen saa ne kerättyä kokoon, yhdellä ne eivät riitä koskaan. Se, että oma vammaisuus on kova paikka, ei ole luonteen heikkoutta eikä asennevamma. Se on kipu, johon ei ole nopeasti tehoavaa lääkettä, se on syvä pettymys kuin kudoksiin asti auki oleva haava, jota ei voi sitoa.
Kaikki eivät ole valmiita tai halukkaita kutsumaan itseään vammaiseksi. On helpompi mieltää itsensä toimintarajoitteiseksi tai liikuntaesteiseksi kuin vammaiseksi. Joku identifioituu ilolla invalidiksi. Toista se sana loukkaa: invalidihan tulee sanasta in-valid, epäkelpo. Nimi tuntuu huutavan huonommuutta, ja huomaan itsekin vierastavani sitä, vaikka se on jo lapsuudesta tuttu. Isä kuului paikalliseen invalidi-yhdistykseen ja saunoimme usein "Invamajalla".
Tapailin kesällä miestä, joka suorastaan suuttui kuullessaan minun kutsuvan itseäni vammaiseksi. Hänestä se on haukkumasana. Olin hämmentynyt; olenhan koko ikäni yrittänyt hyväksyä itseni vammaisena. Nytkö se olikin väärin? Mikä sitten olen? Toimintarajoitteinen miehen mielestä (niin on muuten hänkin, sydämeltään!), mutta enhän voi antaa kenenkään muun määritellä sitä, mikä olen ja millä nimikkeellä minua kutsutaan. Enhän?
Yhden hauskan ajatuksen mies jätti muistoksi. Kerroin vaikeuksista hyväksyä vammaa ja apuvälineitä, ja hän mietti pitkään vastaustaan. "Jos apuvälineen käyttö määrittelisi ihmisestä vammaisen, silloin jokainen seksilelua koskaan käyttänyt olisi vammainen. Leluhan on apuväline!"
Itselleen ja omalle vammalleen on hyvä osata nauraa. Itkuun se on antanut aihetta todennäköisesti useammin. Muistan lapsuudestani toisenkin hetken, jolloin tajusin vamman olevan osa elämääni joka päivä ja vaikuttavan valintoihini. Katsoin perheeni kanssa Poliisi-tv:tä ja siellä kyseltiin silminnäkijähavaintoja ryöstäjistä. Rakeisella ruudulla näkyi pelottavanoloisia, huppupäisiä hahmoja valvontakameraan tallentuneina. Silloin näin tulevaisuuteeni kirkkaasti: minusta ei voi isona tulla pankkirosvoa! Jäisin heti kiinni, kun nauhalta näkisi, että olen vammainen.